Populismia kahdella mantereella

(Alkuperäinen kirjoitus on julkaistu Politika-verkkolehdessä)

Myönnettäköön. Rakastan populismia. Oli kyseessä sitten oikeistopopulistit tai vasemmistopopulistit, olen aina ollut kiinnostunut populistipoliitikoista. Aikana jolloin sekä julkiset että yksityiset instituutiot tuntuvat pettävän luottamuksen, populisti rientää kertomaan missä kaappi seisoo. Useimmiten viesti on kansan syville riveille rohkaiseva – yes we can.

Suomen poliittinen kenttä on ollut varsin etabloitunut ja kulttuuri konsensushakuinen, joka on tosiasiallisesti tarkoittanut eräänlaista vaihtoehdottomuutta. Konsensuskulttuuri kaihtaa avointa julkista keskustelua, jonka tarjoamaan tilaan populismi demokratiassa pitkälti asettuu. Populisti tuo julkisuuteen jonkin avauksen, joka on yleensä provosoiva, mikä nostaa aiheen keskusteluun. Suomessa tämä jälkikeskustelu kuihtuu nopeasti, koska populistin näkökulma poikkeaa konsensuksesta ja siitä väistämättä syntyvää vastakkainasettelua pidetään haitallisena. Mieluiten avaus vaietaan kuoliaaksi.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa populismia pidetään poliittisena kirosanana ja leimakirveenä, joka nostetaan jokaisen iskun jälkeen takaisin ilmaan odottamaan seuraavaa uhria. Sitä viljellään ahkerasti niin pääkirjoitustoimittajien kuin ammattipoliitikkojenkin taholta, vaikka yleensä syytöksissä jää määrittelemättä mitä populismi varsinaisesti tarkoittaa. Populismi mielletään kansansuosion tavoitteluksi poliittista todellisuutta vahvasti yksinkertaistaen, kärjistäen tai pahimmillaan härskisti vääristäen. Populisti on pahanilmanlintu.

Populismin merkitys kuitenkin vaihtelee eri poliittisissa kulttuureissa, sillä se ei ole yleismaailmallinen aate, kuten kapitalismi tai sosialismi, vaan aina sidoksissa kulttuuriin ja kansanluonteeseen. Amerikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa painotetaan, että sana populismi tulee latinan sanasta populus, joka tarkoittaa kansaa tai kansakuntaa. Populismia pidetään poliittisena filosofiana, joka vastustaa korruptiota ja byrokaratiaa, suurta rahaa, suuria yksiköitä, yhteiskunnan ja järjestöjen ylisuurta valtaa, vakiintuneita käytäntöjä ja rappiota.

Positiivisesti värittyneen populismin perusajatuksena on, että toimivan politiikan elementit löytyvät tavallisten ihmisten elämästä ja perinteistä. Populismin vastakohtana nähdään elitismi. Vilpitön populisti identifioituu sellaisten ihmisten asianajajaksi, jotka tuntevat itsensä voimattomiksi ja tulleensa vakiintuneen järjestelmän huijaamaksi.

Ihmiset tuntevat useimmiten näin siksi, että se on totta. Yhdysvalloissa kansa uskoi, että presidentti George W. Bush vei maan valheellisin syin Irakin sotaan vuonna 2003. Obama käytti väitettä vuoden 2008 presidentinvaalikampanjassaan taitavasti hyödyksi. Kun populisti yhdistää kansan mieltämän totuuden ja sen toivoman lupauksen paremmasta, tuloksena ei voi olla muuta kuin kansansuosio.

Populismi on siten kansan aate, mutta se vaatii karismaattisen johtajan, joka osaa popularisoida eli kansantajuistaa monimutkaiset poliittiset kokonaisuudet. Amerikkalainen tapa popularisoida voi tuntua suomalaisista naiivilta – Obaman puheissa taivaanrannassa näkyi luvattu maa, jossa liberaalit ja konservatiivit eläisivät onnellisina yhdessä. Hän puhui kuin populistien evankelista ja tavoitti republikaanien John McCainia paremmin yhteisöllisyyden ja me-hengen.

Suomessa usein ajatellaan, että populistiset poliittiset avaukset ovat lähtökohtaisesti mahdottomia toteuttaa ja sellaisiksi myös lopullisesti tuomittu. Epärealistisuus ei kuitenkaan ole politiikassa aina kielteinen asia. Maailmanhistorian suurimmat vaikuttajat ovat olleet populisteja, joita eivät vakiintuneet vallanpitäjät saaneet pidettyä kurissa. Obaman lupaus syvälle käyvästä terveydenhuoltouudistuksesta aikana jolloin maa sotii kahdella rintamalla oli puhdasta populismia. Siitä huolimatta Obama onnistui runnomaan uudistuksen läpi ja korostaa tehneensä sen kansan tuella.

Obaman karisman ansiosta vaalilupaukset upposivat sekä kansaan että mediaan, vaikka samaan aikaan hän kieltäytyi ottamasta vastaan liittovaltion tarjoamaa vaalitukea, jota on vuosikymmeniä pidetty esteenä tuhlailevalle rahankäytölle. Obaman kampanja olikin historian kallein, mutta perustelu sille oli nerokas – valtava rahamäärä perustuu kansalaisten lahjoituksiin ja on siten osoitus kansan joukkovoimasta. Vaikuttaa siltä, että mitä tahansa Obama tekeekin, hän pystyy selittämään sen parhain päin, mikä on myös populisteille tyypillistä.

Euroopassa toisen maailmansodan painolasti ja karismaattisen johtajan vaatimus on tarkoittanut sitä, että populistisia puolueita kutsutaan yleensä joko oikeistopopulistisiksi tai suorastaan äärioikeistolaisiksi. Establismentin tarkoituksena on ollut työntää näin populistit politiikan marginaaliin ja pitää ne ulkona hallitusvastuusta. Taktiikka ei kuitenkaan toimi, sillä kun populistipuolueiden äänimäärä on noussut merkittäväksi, ulossulkeminen legitimoi populistin väitteen eliitistä, joka ei kuuntele kansan ääntä. Tämän vuoksi esimerkiksi Tanskassa kansanpuolue on päässyt hallitukseen, koska heidän jättämisensä oppositioon olisi vain lihottanut puolueen kannatusta.

Useat populistipoliitikot tietävät establismentin keinot ja käyttävät niitä hyödykseen. Ei ole tavatonta, että poliitikot julistautuvat itse populisteiksi. Se vie terän vakiintuneiden puolueiden populismisyytöksiltä, jotka joka tapauksessa pohjautuvat ennen kaikkea pelkoon oman kannatuksen menettämisestä. Populistipuolueiden kannattajat kun eivät yleensä ole entisiä nukkuneita äänestäjiä, vaan muiden puolueiden entisiä kannattajia. Populistipuolue on heille eräänlainen ukkosenjohdatin, jonka kautta voi parlamentaarisin keinoin osoittaa tyytymättömyyttä. Populistipuolueiden arvo länsimaiden väsyneessä demokratiassa onkin ennen kaikkea siinä, että ne antavat kansalle selkeän muutoskanavan.

Oikeistopopulistien suosio Euroopassa on perustunut kansallisidentiteetin kriisiin. Euroopan unionin laajentuminen ja sen luomat kipupisteet ovat nostaneet kansallismielisten kannatusta kautta maanosan. Tähän aatteelliseen virtaukseen voi laskea myös Perussuomalaiset, vaikka puoluetta ei perinteisen oikeistolaisena voi pitääkään. Kannatusta on lisännyt myös maailmanlaajuinen talouskriisi ja erityisesti globalisaation karvas hedelmä, tehdastyön siirtyminen kolmansiin maihin. Duunareihin perinteisesti vedonneet sosialistipuolueet ovat menettäneet kannattajiaan populisteille.

Oikestopopulisteille on olemassa äänestäjäkunnassa selkeä lokero, johon asettua. Kasvava maahanmuutto on ollut vaikea pala sosialisteille, jotka ovat korostaneet kansainvälistä solidaarisuutta. Se ei ole miellyttänyt työläisiä, jotka samaistuvat populistien tiukempaan maahanmuuttopolitiikkaan. Tavallinen työläinen on arvokonservatiivi, jolle koti, uskonto ja isänmaa ovat vielä merkityksellisiä arvoja. Nuorilla konservatiivisilla kaupunkilaisälyköillä on myös ollut tarve löytää poliittinen liike, joka edustaa heidän arvomaailmaansa.

Oikeistopopulistien ongelma on ollut heikko salonkikelpoisuus. Uskottavia poliitikkoja ei ole ollut jonoksi asti, varsinkin jos vaatimus on niin kova kuin kokonaisen kansakunnan villitseminen. Uskottavien toimijoiden puute on johtanut heikkoon näkyvyyteen mediassa, jota paikataan räiskyvin poliittisin avauksin. Se johtaa joidenkin silmissä uskottavuuden entistä suurempaan heikentymiseen, joten kyseessä on puolueille noidankehä. Herraviha ei uppoa koko kansaan ja älyköt odottavat tiettyä sovinnaisuutta. Suomen maaseudun puolueen nousu, uho ja tuho opetti myös sen, mitä tapahtuu kun populistipuolueen pää ei kestä nopeasti saatua valtaa.

Vähäisemmälle huomiolle on jäänyt vasemmistopopulismi. Suomessa sitä edustavat Vihreät, joka on suhteellisen uusi tulokas punavihreän blokin vanhojen sosialistipuolueiden rinnalla. Vasemmistopopulistit eroavat oikeistopopulisteista arvoliberalismin lisäksi siinä, että he korostavat kansallismielisyyden ja yhteisöllisyyden sijaan globaalia vastuuta ja yksilöllisyyttä. Euroopan unioni ja liberaali maahanmuuttopolitiikka on heille luonnollinen osa ylikansallista projektia.

Media nostaa oikeistopopulistien heikkoudet tehokkaasti kepin nokkaan, mutta vasemmistopopulistit on jätetty pitkälti rauhaan. Vasemmistopopulistien perisynti on niin sanottu moraalisäteily. Erilaisuutta vasemmistopopulistit pitävät rikkautena, mutta vääristä asioista ei saa olla eri mieltä. Omat poliittiset tavoitteet nostetaan hyvän ihmisen tavoitteiksi, joita vastustava lasketaan automaattisesti pahaksi ihmiseksi.

Poliittinen kenttä jakautuu siten hyviin ja pahoihin, joista jälkimmäistä edustavat erityisesti oikeistopopulistit. Vihreät ovat ilmoittaneet tavoitteekseen sukupuolineutraalin avioliiton, joka oli ovela populistinen veto peittämään sitä, että puolue on hallituksessa siunannut päätöksen lisäydinvoimasta. Aloite myös asettaa vastakkain arvoliberaalit ja arvokonservatiivit, mikä saa vihreiden peruskannattajakunnan eli nuoret kaupunkilaisnaiset jälleen äänestyskoppeihin.

Loppujen lopuksi Suomen modernin poliittisen historian kaksi menestystarinaa, Perussuomalaiset ja Vihreät, perustuvat molemmat populismiin, joskin sen eri muotoihin. Toisen menestys ruokkii toista, sillä kummatkin povaavat toisesta uhkaa kansalle, populukselle. Voisi sanoa, että populismin määritelmä on katsojan silmässä – idealistinen elitismin vastustaminen tai härski kansanjoukkojen kiihottaminen. On myös katsojasta kiinni, kummalle puolen rajalinjaa populistipuolueet asettuvat. Poikkeuksellisesti Perussuomalaiset menestyvät sekä maaseudulla että suurissa kaupungeissa, mihin Vihreät eivät ole kyenneet. Toisaalta Vihreät saavat enemmän ääniä korkeasti koulutettujen parissa.

Moni voi ihmetellä, että miksi käsittelin kirjoituksessani Barack Obamaa. Syy on yksinkertainen – suomalainen media ei ole käsitellyt hänen toimiaan populismin viitekehyksessä, vaikka hän on nykypolitiikan menestynein populisti. Hän nousi Yhdysvaltain presidentiksi, koska oli uskottavasti samaan aikaan sekä kansan edellä että sen rinnalla. Hän pystyi luomaan kuvan itsestään sekä visionäärinä että kansanmiehenä. Jos populisti onnistuu vain toisessa, menestys jää puolittaiseksi. Siinä on suomalaisilla populisteilla opittavaa. Onnistunut populismi vaatii ammattiylpeyttä.